TEKSTEJÄ / ABOUT


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


 

 

 

Kaija Hinkula teki Kouta-Galleriaan oodin hiljaisuudelle

29.9.2015 18:00

Oulun Taiteilijaseuran puheenjohtaja Kaija Hinkula vierailee Kouta-gallerian kutsunäyttelyssä. Esillä on puolenkymmentä öljyvärityötä, joista isoin on 2 kertaa 2,4 metriä. Tekijä itse näkee jättimäisessä The Forest -työssä kuusimetsän.

— Tuo on tuommoinen metsä. Halusin siitä sävyiltään riisutun ja rauhallisen, Hinkula sanoo.
Hän tunnustaa, että näyttelyyn tulevalle työt voivat näyttää abstrakteilta, mutta hän itse kokee työt hyvinkin esittävinä. Kesällä Helsingissä esillä olleen Journey-näyttelynsä Hinkula on rakentanut Kouvolaan ikään kuin hiljentymistilaksi. Tässä näyttelyssä eivät värit hyppää silmille. Nykyelon kiihkeä kuvavyörytys loistaa poissaolollaan.

— Nämä ovat vähän kuin hiljaisuus- tai herkkyysharjoituksia. Tarkoitus on rakentaa rauhallinen tila.
Hinkulan tapa tehdä työtä ei tähtää ennalta määrättyyn visioon, vaan työt rakentuvat kerroksellisesti, intuition kautta. Kuten näyttelyn teema Journey suomeksi käännettynä vihjaakin, näyttelytöiden tekeminen on ollut meditatiivinen matka sinänsä.
— Teen näitä askel kerrallaan. Lopullinen työ on sattumien summa. Yritän kuunnella, mihin teos itse haluaa mennä, Hinkula sanoo.

Kaikki näyttelyn työt on tehty tänä vuonna. Öljyvärit ovat kiehtoneet Hinkulaa aina.
— Tästä oli juuri puhetta. Olen kokeillut piirtää hiilellä ja kokeillut muutakin, mutta loppujen lopuksi päädyn aina öljyvärimaalauksiin.Öljyväri on jotenkin joustava ja monipuolinen materiaali.

Oulussa asuva Hinkula valmistui Imatran taidekoulusta vuonna 2008. Hänellä on ollut siitä saakka yksityisnäyttelyjä suurin piirtein kerran vuodessa. Kouvolaan hän on tutustunut täkäläisen taiteilijaystävänsä Hanna Peräkylän ansiosta. Päättyneenä kesänä Hinkulalla ja Peräkylällä oli yhteisnäyttely Berliinissä.
Oulun taideilmastoa Hinkula kehuu innostavaksi. Sikäläisessä taiteilijaseurassa on 200 jäsentä, ja kaupungissa on paljon kuvataiteen aktiviteettia. Mutta kaikkea ei ole sielläkään. Viime kesänä Hinkula tutustui Kouvolan Jättömaahan. Hän oli heti myyty.
— Siinä juhlassa oli jotain sellaista henkeä, joka jäi mieleen positiivisena asiana Kouvolasta. Hieno festivaali!
Kaija Hinkulan Journey-näyttely Kouvolan taidemuseon Kouta-Galleriassa 1.-18.10

 29.9. 2015 Kaija Hinkula teki Kouta-Galleriaan oodin hiljaisuudelle

 

 

 

Näyttelyvinkit 

Timo Valjakka Helsingin Sanomat 13.6.2015


 

 



Festivo - juhlavasti


Matka, Imatran Taidemuseo 
 
 
Imatran taidemuseossa paraikaa olevaa näyttelyä voi lähestyä kuin musiikkiteosta. Kaija Hinkulan kolmen suuren maalauksen tummat sävyt jysähtävät yllättäen kuin patarummut Mahlerin Titanic-sinfonian jälkipuolen apassionato-osassa. Tätä ennen hienovaraisten sävelkulkujen kautta katsoja on kuin nukahtamaisillaan miellyttävään uneen niinkuin tapahtuu monen sävelteoksen adagiossa.

Hinkula on loistava maalari. Hänen maalauksiaan uskaltaa verrata Gerhard Richterin Bach-sarjaan. Maalari soinnuttaa väriä kerroksellisuuden kautta. Kahdessa suuressa maalauksessa The Opening ja Connections tumma värimassa on ilmavaa. Se on smaan aikaan vahvaa ja hiljaista.
Tummien värien tuntumassa väreilee äärimmäisen herkät sävyt. Tunnelma on juhlava kuin vanhoissa alttaritauluissa, joissa voimakas valo läpäisee synkän pilvikerroksen ja ilma hehkuu kuin kevään auringossa.

Näyttelyn disharmonia löytyy Marjo Heleniuksen installaatiosta Alku, jolla ei ole mitään tekemistä muiden näyttelyssä mukana olevien teosten kanssa. Se elää omaa elämäänsä toimien kuitenkin hienosti tilan ja valon kanssa. Sitävastoin Heleniuksen teoskokonaisuus Structure on tärkeä osa näyttelyn kokonaisuutta.
Helenius on taidegraafikko, mutta tässä sarjassa väri on niin hieno ja hallitseva, että teoksen takana olevat monet ilmaisutekniikat ovat yhdentekeviä. Juuri tämä sarja tuo näyttelyyn scherzon, iloisen leikkimielisen tuulahduksen.

Musiikkitermiä käyttäen Reetta Harjun puupiirrokset voisi määritellä käsitteellä andante. Rauhallinen, hiljainen luonto on taiteilijalle tärkeä eikä hän poikkea tästä teemasta. Kaikki kuvat ovat samaa kokoluokkaa, samaa aihemaailmaa, samaa alikylläistä värimaailmaa, mutta ei tässä mitään vikaa ole.
Esimerkiksi vedos Gepardi on hallittua grafiikkaa. Mielenkiintoiseksi teoksen tekee äärimmäisen niukka valöörin vaihtelu. Siitä huolimatta se ei ole monotoninen.

Annukka Visapää on taitava tekijä, joka käyttää valokuvaa teknisen monipuolisesti, mutta samalla hän on ilmaisullisesti niukka. Juuri niukkuudessa on hänen voimansa. Olemisen Ulottuvuus, Unheimlich ( The dimension of being) on kromogeeninen värivedos silisecille. Teos koostuu useista pienistä vedoksista, jotka yhdessä teoksen nimen kanssa herättävät ajatuksen olemisen äärettömyydestä. Me olemme, mutta mitä on oleminen? Onko sillä rajoja? Annukka Visapää yrittää löytää vastausta kuvallisin keinoin tähän kysymykseen. Hän on hyvä esimerkki siitä mitä suomalainen, kansainvälisesti arvostettu valokuva on juuri nyt.

Onnistuneen ripustuksen ehdoton pointti on eri tekijöiden sekoittaminen keskenään. Taiteilijoiden työskentely painottuu nonfiguratiiviseen ilmaisuun, joka luo yhtäläisyyden. Raikkaus löytyy erilaisten massojen poljennosta eli suuret ja pienet, yksittäiset ja ryhmittäiset kuvat synnyttävät yhdessä ehyen näyttelykokonaisuuden.

Juhani Järvinen
Uutisvuoksi 8.4.2015



Abstraktia informalismia


Kaija Hinkula - Perhosefekti

Kun katsot, et välttämättä näe. Voit katsoa, mutta et ymmärrä. Mitä ihminen näkee silloin, kun hän näkee.

Näkeekö sitä omien kokemusten kautta, vai pystymmekö näkemään puhtaasti... viattomasti. Jos ymmärrät näkemäsi väärin, voit päästä luovuuden tuntemattomalle alueelle. Mutta ovatko kaikki katsojat oikeassa? Tähän kysymykseen tuskin löytyy vastausta.

Tässä vaiheessa tarvitaan taiteilijaa kuvaamaan ja tarjoamaan kuvallisia kokemuksia. Kun ihminen on seilannut värien, muotojen, sommittelun ja persoonallisuuksien ristiaallokossa, alkaa kokemuksista muodostua kulttuuria. Kun näemme uuden omaehtoisesti luodun teoksen, alkaa mieliala kurvailla ja tanssia kokemusmaailmamme sokkeloissa. Se, mihin tämä tunne-elämän jonglööraus päättyy, on lopputulos siihenastisista tiedoistamme ja tunteistamme. Taiteen kokemisen kannalta olisi ehkä liian häiritsevää kelata asioita noin perusteellisesti ja psykologisessa mielessä pätevästi. Onneksi hyvät teokset on tehty valmiiksi, eikä meidän tarvitse kuin uida niihin. 

Ennen Kaija Hinkulan töihin tutustumista olin tullut siihen tulokseen, että abstraktia ilmaisua katsoessaan, sitä panee näkemänsä muistiin. Useampia kertoja samaa kohdetta katsottuaan, alkaa pitää kuvan sisältöä tuttuna ja suorastaan esittävänä. Kuva siis esittää abstraktiota. Mutta Kaija Hinkula osoittikin toisen tien. Hänen töissään on ajallista perspektiiviä. Tätä ajan liikettä kuvataan päällekkäisillä, toistensa läpi peilautuvilla elementeillä. Toki lasyyrejä on tehty maailman sivu, mutta Kaija Hinkula saa teoksiinsa poikkeuksellisen vahvan ajan läsnäolon tunnun. Musiikki mittaa aikaa sekunnin murto-osasta ikuisuuteen. Tämä ajan kulumisen vaikutelma ja spatiaalisuus on läsnä Kaija Hinkulan töissä.

Tämän käsitteellisen koukkauksen jälkeen ymmärrämme, että Kaija Hinkulan työ on sanalla sanoen taidetta. Vapaamuotoiset värisävyt tuovat kuvaa lähemmäksi, saman aikaisesti loittonevien syvyyksien imussa. Hinkulan kuvat eivät anna katsojalle mahdollisuutta parannella näkymää. Ei tarvitse. Homman nimi on ”avaimet käteen”. 

Tämän hetken taiteessa vallitsee melko yleisesti kroteski meininki. Voimaa pyritään kasaamaan ihan ruuhkaan asti. Ruuhkat purkautuvat vastavoimalla. Vastavoiman tulee olla hallinnassa, muuten toivottu tulos jää ilmestymättä. Hinkulan työt keskustelevat laajan taidekentän kanssa. Nämä työt ovat näin ankkuroidut aikaan. Sekä tähän, että myös tulevaan aikaan. Aika on aina sama jatkumo. Hinkula hoitelee maalarina kuin vasemmalla kädellä tila-aika –hokeman. 

Tyylillisesti abstraktisuus on vanha vitsi, niinkuin muukin moderni taide kirkonportaiden vaatetuksineen. Taiteilijakunnalla on kova homma keksiä keinoja, joilla saa tämän elämän kertomuksen pysymään tuoreena. Jotkut eivät yritä mitään, mutta silti onnistuvat tehtävässä. Sekö sitä lahjakkuutta on. Siitä lienee parempi olla puhumatta, loska sitä joko on, tai sitten ei.

Kaija Hinkula sanoo pitävänsä tekemisen kautta löytämistä porttina taiteeseensa. Tämän todistaa kolmekymppiseksi mittava teosmäärä. Saimaan Ammattikorkeakoulussa Imatralla häntä opettivat useat taiteilijat. Tältä pohjalta Kaija sanoo saaneenta monipuolisen kuvan juuri tekemisestä. Myöskään grafiikan teko ei ole Hinkulalle vierasta. Alkuaikoina han oli nimittäin löytänyt prässin ja alkanut painamaan.

Kaija Hinkula asuu ja työskentelee Oulun Pikisaaressa, jossa vanhaa, suomalaista puutalorakentamista edustavia tiloja on saneerattu työhuoneasunnoiksi muutamalle Suomen eturivin taiteilijalle. Tähän joukkoon sopivat Hinkulan työt aivan selvästi. Toivomme parasta!

Jouni Kesti 
Taide-Lehti 10/2014




Monta elämää päällekkäin

KOLLAUS 11/2013






Tutkimusmatkoja pintaan

Keskisuomalainen
Kulttuuri 

Kaija Hinkulan About the sea and desert -näyttelyn teokset ovat saaneet sytykkeensä Espanjasta. Espanjan lämmin valo, hiekka ja vesi kimmeltävät nyt Wanhan Woimalan yläkerrassa. Abstraktien maalausten ja grafiikan värimaailma on rajattu ruskeaan ja turkoosiin.
Hinkula on rakentanut sekä maalauksiin että grafiikkaan hämmentävän yksityiskohtaisia kuvioita, jotka ovat samanaikaisesti kuin rikottua lasia, hämähäkinseittejä, laskeutuvaa kangasta ja vedenpintaa. Maalauksissa kuviot näyttävät kollaaseilta, mutta lähempää tarkasteltuna paljastuu, että pinta on yksiulotteinen. Kuviot ovat syntyneet pelkällä maalilla.
Yksityiskohdat tekevät katsomisesta palkitsevaa. Aina löytyy uusia reittejä, joita seurata. Teoksista tulee seikkailuja, ne valaisevat osia jostakin. Kokonaisuus on synnytettävä osien avulla.
Paikoin Hinkulan maalaukset yllättävät kubistisuudellaan. Ruskealle pohjalle vedetyt liikkeen jäljet tuovat mieleen Marcel Duchampin Portaita laskeutuvan alastoman. Kokonaisuutena näyttely on miltei monotonisen yhtenäinen, mutta uteliaisuutta ruokkiva ja raikas. Liike ei ole yhdestäkään teoksesta kaukana, ja näyttelytila muuttuukin eräänlaiseksi peilisaliksi, jossa heijastukset kertautuvat seinältä seinälle.
Alakerrassa on Hanna Peräkylän sekatekniikkatöitä, jotka ensisilmäyksellä näyttävät yhtä luonnonläheisiltä kuin Hinkulankin teokset. Peräkylä on kuitenkin rakentanut teoksensa ihmisen työstämistä materiaaleista: kankaista, laudanpätkistä, suksista ja kirjan sivuista. Vaihtelevista materiaaleistaan taiteilija on luonut ruosteisia maisemia, joissa kaislat taittuvat syksyyn. Saamme katsella ympäristöämme kiehtovasti uusin silmin, maisemina, joissa jokin eläin arkensa viettää.
Tummissa teoksissa tuntuu olevan paikoin liian vähän kiintopisteitä silmälle. Katsominen muuttuu levottomaksi harhailuksi teokselta toiselle. Siellä, missä katse tarttuu kiinni, onkin sitten paljon nähtävää. Pesämäinen Kontu tarjoaa ihmiskasvoja ja oranssilla langalla pistellyn polun. Pienin elein teokseen mahtuu koko elämän kierto.
Laudoista rakennetuissa kuvissa taiteilija lähestyy kuvanveistoa. Pesen puhtaaksi taas on abstrakti kuva arjen toisteisuudesta: rikkinäinen vaate on korjattava, astiat on pestävä ja liattava ja pestävä uudelleen.
Wanha Woimala on todella kaunis paikka, joka kokoaa näyttelyt yhdeksi luonnonläheiseksi kokemukseksi. Onneksi taiteelle on annettu runsaasti tilaa, ja katse mahtuu kiertämään teoksissa kuin maisemassa ikään.
Wanha Woimala (Naissaari, Vaajakoski) on avoinna ti-su kello 12-18.